Minä kasvatan lapsia ja tukkaa.
Kirjoitan runoja bussissa ja ajattelen.
Ei minusta ole suuriin tekoihin.
.
"Minua vaivaa tuttu kirous. Haluan kirjoittaa, perkele, minä haluan kirjoittaa!"
Friday 21 September 2012
Wednesday 19 September 2012
Hukkumatta
Tänä syksynä päätän olla hukkumatta.
Lasken joka päivä vihreät, keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet.
Olen paikalla hyvästelemässä,
luovutan viimeiset lehdet hymyillen.
Otan kiitollisena ja levollisena vastaan kaamoksen.
Peittelen sen hellästi ensimmäisellä hahtuvaisella harsolla.
Lasken joka päivä vihreät, keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet.
Olen paikalla hyvästelemässä,
luovutan viimeiset lehdet hymyillen.
Otan kiitollisena ja levollisena vastaan kaamoksen.
Peittelen sen hellästi ensimmäisellä hahtuvaisella harsolla.
Friday 7 September 2012
Kaarnaa ja pihkaa
Tämä kaupunki puhuu minulle runoa.
Jokainen porttikongi kuiskuttaa minulle
kuin vanhalle ystävälle.
Olenko unohtanut
mitä puiston lehmukset minulle kertoivat,
mitä haaveilivat rantojen kivet.
Olen aina tiennyt olevani niitä
jotka pääsevät kauas lähtemättä.
Minulla on siihen sopiva sielu.
Minä olen tehnyt sille pesän havunneulasista,
kaarnasta ja pihkasta.
Kymmenen vuotta kuvittelin asuvani slummissa.
Kestää kauan ymmärtää näkemänsä.
Ikkunastani näen vain metsää.
Jokainen porttikongi kuiskuttaa minulle
kuin vanhalle ystävälle.
Olenko unohtanut
mitä puiston lehmukset minulle kertoivat,
mitä haaveilivat rantojen kivet.
Olen aina tiennyt olevani niitä
jotka pääsevät kauas lähtemättä.
Minulla on siihen sopiva sielu.
Minä olen tehnyt sille pesän havunneulasista,
kaarnasta ja pihkasta.
Kymmenen vuotta kuvittelin asuvani slummissa.
Kestää kauan ymmärtää näkemänsä.
Ikkunastani näen vain metsää.
Suljettu ovi
Nuoruus on minulle suljettu ovi,
jonka takana nukkuu siilipäinen hullu runoilija,
ja ikkunasta paistaa Punavuoren kuu.
Punaviini karvalankamatolla
kielletty hedelmä muoviin käärittynä.
pelottomia kohtaamisia aamuyössä
loputtomia vastuuttomia aamuja
helteisellä rannalla
kaikki ne kietoutuvat
tähän hetkeen
spiraalina
Hiljaista, jakamatonta tietoa
elämästä, jota ei voi oppia
kylmissä, kliinisissä saleissa
napata kenenkään kieleltä
Ovi pysyy kiinni,
onneksi on muitakin tapoja
hivuttautua sisään
jonka takana nukkuu siilipäinen hullu runoilija,
ja ikkunasta paistaa Punavuoren kuu.
Punaviini karvalankamatolla
kielletty hedelmä muoviin käärittynä.
pelottomia kohtaamisia aamuyössä
loputtomia vastuuttomia aamuja
helteisellä rannalla
kaikki ne kietoutuvat
tähän hetkeen
spiraalina
Hiljaista, jakamatonta tietoa
elämästä, jota ei voi oppia
kylmissä, kliinisissä saleissa
napata kenenkään kieleltä
Ovi pysyy kiinni,
onneksi on muitakin tapoja
hivuttautua sisään
Raamit
Unessa olin kanssasi kangaskaupassa.
Katselin kangasta, jonka voisit levittää ryijyksi
synnyinkotisi seinälle.
Se oli keltaista ja vihreää.
Jokin sinussa
saa pelkoni heräämään.
Onko kohtalo aina niin vääjäämätön.
Sinua minä en voi halveksia.
On pakko katsoa ihmisiä uusin silmin,
unohtaa vanhat raamit
ja antaa anteeksi.
Katselin kangasta, jonka voisit levittää ryijyksi
synnyinkotisi seinälle.
Se oli keltaista ja vihreää.
Jokin sinussa
saa pelkoni heräämään.
Onko kohtalo aina niin vääjäämätön.
Sinua minä en voi halveksia.
On pakko katsoa ihmisiä uusin silmin,
unohtaa vanhat raamit
ja antaa anteeksi.
Wednesday 27 June 2012
Metsäkone
En tiedä itkeä vai nauraa
kun
luen
naisten
juttuja
äitiydestä
synnytyksistä
ja
ahdistuksesta
en
jaksa enää kuunnella
yhtään
kertomusta myöskään
eturauhasista
palleatyrästä
verenpaineesta
kolesterolista
paniikkihäiriöstä
unettomuudesta
maanis-depressiivisyydestä
alkoholismista
aivoverenvuodosta
sydäninfarktista
tai
metsäkoneen
hydrauliikasta.
Monday 25 June 2012
Se tavallinen tarina
Syntyi varakkaaseen sukuun…
Mitähän ne minusta sanoisivat?
syntyi työläisperheeseen
kävi koulunsa 70-luvun lähiössä
aikuistui laman kynnyksellä
opiskeli ja lisääntyi
yritti tienata pätkätöillä
eli yksinhuoltajana Hervannassa
joi viinaa ja nai
tapasi miehen netissä
avioitui ja lisääntyi
kärsi perhehelvetistä
pakkasi lapset ja juoksi hankeen
se tavallinen tarina
Sunday 24 June 2012
Vierasta kudosta
Minussa on vierasta kudosta,
minä elän ja sykin
sen sisällä.
Se suojaa minut
menneisyydeltä
kilpi,
panssari.
Sen läpi ei näe
kukaan muu kuin se
joka kuulee minun
nauruni.
minä elän ja sykin
sen sisällä.
Se suojaa minut
menneisyydeltä
kilpi,
panssari.
Sen läpi ei näe
kukaan muu kuin se
joka kuulee minun
nauruni.
Thursday 1 March 2012
Kevät
Viiston auringonvalon päivänä
liikennevaloissa
tulee kevät.
Se luikertelee
autoradiosta,
tanssii ison järven selällä.
Susi minussa harottaa sieraimiaan.
Haihtuva hanki on repivä.
Lapsuudesta muistan eron
pakkaslumen ja suojalumen maussa
ja kielen alla sulavat lumikellukat.
Valkoinen valo on julma,
se paljastaa talven arvet.
Vanhaa, pehmeää puuta on vaikea
sytyttää.
Muserran sitä sormissani
Puun sydän on kova ja kuiva.
Siinä on vielä sen sielu.
Arjen draamaa
Katsoin hiihtolomalla
kaksi edellisen vuoden oscar-elokuvaa. Black Swan oli kipeä kuvaus mielen
järkkymisestä. Jotkut ystäväni ovat kokeneet sen niin ahdistavana, etteivät he
ole kyenneet katsomaan sitä kokonaan. Minusta kuvaus oli realistinen.
Todellisuus ja harha sekoittuivat oivallisella tavalla, en vieläkään tiedä, mikä
oli totta ja mikä päähenkilön kuvittelua. Elokuva toi hyvin esiin kilpailun
aiheuttamat paineet. Omien äärirajojen saavuttamisesta voi joutua maksamaan
kovan hinnan. Joku kokee sen sen arvoiseksi. Kokiko Nina tällaisen
täyttymyksen. Minun mielestäni kyllä, vaikka se niin traagiselta tuntuukin.
Yksilöllisyyttä palvovassa kulttuurissa kukaan ei voi tehdä valintoja toisen
puolesta.
Samaan tematiikkaan
liittyi myös toinen hieno elokuva, Kuninkaan puhe. Vanhemman veljensä
yksityiselämään liittyvän päätöksen mukaan prinssi Albertista kruunataan
Englannin kuningas Yrjö VI. Eräässä kohtauksessa tuore kuningas katselee isänsä
papereita ja purskahtaa epätoivoisena kyyneliin: ”En minä halua olla kuningas!”
Kuninkaan puoliso kuningatar Mary, ”kuningataräiti”, ei kuulemma koskaan
antanut kruunusta luopuneelle Edwardille anteeksi sitä, millaisia paineita
yllättävästä aseman muutoksesta koko hänen perheelleen aiheutui.
Googlettemalla Windsorin
suvun historiaa löytyy paljon kaikenlaista mielenkiintoista suhdesähläystä,
joka laittaa Edwardin ja nykyisen kuningasperheen sekavat ihmissuhteet
oikeisiin mittasuhteisiin. On sitä ennenkin osattu. Ymmärrän hyvin
englantilaisten kiintymyksen monarkiaan, sillä onhan se lohduttavaa huomata,
että elämä potkii aatelisiakin.
Ja juuri tuollaisista
elämänkokoisista tragedioista voi ammentaa tarinoihinsa sävyjä ja pohjavirtoja.
Onneksi ihmiset tarttuvat niihin, kuten Windsorin suvun piilotetun vesan,
nuoren prinssi Juhanan kohtaloon, josta on kirjoitettu miniTV-sarja Kadonnu prinssi.
Sunday 26 February 2012
"Ehkä minun pitää olla aina hieman rakastunut kirjoittaakseni hyvin"
Näin totesi Mika Waltari keskellä kiivainta kirjoitusprosessiaan ihailijattarelleen.
Samaa mietin joskus aikaisemmin itsekin:
”En minä ole koskaan osannut kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat läsnä, käsin ulottuvilla. Mitähän tuokin tarkoitti? Tarkennetaan, en osaa kirjoittaa asioista, joihin ei sisälly jännitteitä. Ja niitä jännitteitä kyllä löytyy, mutta ehkä jotkut asiat ovat sitten liian kipeitä, liian tabuja, että niistä ei uskalla tuoda päivänvalon. Kuka uskaltaa kirjoittaa peloistaan? Miten omia pelkoja voi käsitellä. Minä olen kirjoittanut kyllä rakkaudesta, tuskasta, ikävästä ja surusta. Mutta peloista en ole. Enkä oikein ahdistuksesta ja epätoivosta. Enkä katkeruudesta. Vaikka ehkä se on se perimmäinen tunne, jota en oikeasti koskaan ole päästänyt irralleen, vaikka se siellä takana jossain vaanii ja pistelee piikkejään…”
Elämä on pitkään ollut tasaista ja harmonista. Toki koti- ja työelämään mahtuu ala- ja ylämäkiä, mutta ei mitään mullistavaa tai perustuksia järäyttävää. Enkä minä sellaista kaipaakaan. Tällä iällä osaa arvostaa sitä, että ylläpitää harmoniaa myös muiden elämässä.
Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin myös vanhenemisesta:
”Minuun on tullut lisää ikää. Sitä on nostettu ja haalittu harteilleni kuin vanhaa villashaalia. Tunnen itseni ikivanhaksi, evoluutioketjun vanhaksi naaraaksi, jonka ainoa tehtävä on enää varmistaa omien poikasten turvattu tulevaisuus ja sillä tavoin jatkaa ja turvata omaa perimäänsä ja tuon jo joukosta poistuneen vanhan johtajauroksen perimän jatkuminen. Vanha naaras, joka syrjästä tarkkailee lauman nuorempien kisailua, välinpitämättömänä kynsii vatsaansa, välillä hoivaa tai kurmuuttaa kisailevaa jälkikasvuaan.
Evolutiivisesti ei mitään syytä enää hakeutuakaan pysyvään parisuhteeseen. Ei oikeaa tarvetta antautua kenellekään vahvistaakseen sidettä, ei tarvetta enää monistaa perimäänsä, ei edes halua ottaa riskiä, että jokin vieras uros pyrkisi eliminoimaan toisen uroksen siittämän jälkikasvun. Vanha naaras, joka matriarkkana valvoo ja suojelee jälkeläisiään."
Kuitenkaan en juuri nyt allekirjoittaisi täysin tuotakaan. Olen tavannut useita, upeita 60 vuotta täyttäneitä naisia, he ovat idolejani, heidän kaltaisikseen haluan itsekin tulla.
Muottiin puristautuminen on myös noussut eräänlaiseksi teemaksi. Kuinka moni tekee sitä todella jonkun muun painostuksesta, tuntuu, että suurin osa on itse puristamassa tiettyyn muottiin. Sen vastakohtana on illuusio. Hassua, kuinka tämän luvun teemat kiertyvät nyt jotenkin Waltarin ympärille. Mutta rakastuminen ja illuusio, ne liittyvät yhteen. Rakastunut ihminen luo illuusion, täydellisen kumppanin raamit, johon hän ihastuksensa kohteen asettaa. Samoin hän itse asettuu niihin raameihin, joihin häneen ihastuneen olettaa hänet asettaneen. Ja sitten kaikki on niin valtavan ihanaa ja vapauttavaa. Kukapa ei haluaisi kauniissa raameissa keikistellä, äärimmilleen stailattuna ja photoshopattuna. Ja sitten hetken päästä kapinoidaan, syytetään toista muottiin asettamisesta, naurettavista vaatimuksista ja todellisuuden kieltämisestä.
Juuri nyt olen vähän allerginen ikääntymiselle. Maarit Tastulakin näyttää vanhalta, ei enää yhtään fressiltä. Kammottavaa olla tällainen, keski-ikäinen. Pitäisi elää harmonista, seestynyttä elämää, juuri sellaista, josta kerroin niin nauttivani.
Mutta jäähän minulle yksi pakotie, kirjallisuus! Kirjat ja kirjoittaminen. Täällä, ruudulla saan tehdä ihan mitä vaan. Minun ei tarvitse enää pidätellä itseäni. Saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos vain uskallan…
Aamulehdessä kirjoitettiin, että ihminen on onnellisimmillaan 50-vuotiaana. Se ei johdu pelkästään iästä, vaan siitä, että stressi, viha ja huolet vähenevät ja ihminen alkaa arvostaa perhettä ja ystäviä. Yhteiskunta tai kiire eivät tuhoa iloa, vaan ihminen, joka murehtii sitä mitä ei ole enemmän kuin arvostaa sitä mitä on. (AL Valo 23/2010)
Saturday 25 February 2012
Moon
Rauhattomuuden ytimestä löysin rauhan.
Se oli naamioitunut.
Valitsin kahvilasta ikkunapöydän,
otin kirjan esille,
vilkaisin kolmannen kerran
kännykkäni näyttöä.
Se istui minusta kolme pöytää kauempana,
tuijotti väsyneesti kadulle.
Naputti sormellaan kahvikupin
reunaa.
Jos kahvilassa olisi ollut
jukeboksi, se olisi alkanut soittaa
jii karjakaista tai davea.
Lukiessa hiukset valahtavat
silmille,
lasken viisi harmaata hiusta
Kampaamossa minulle kerrottiin jo
violettishampoosta,
sillä välttää kellastumisen.
Lasken tuttujen TV-kasvojen ryppyjä,
paskapuhetta, että vanheneminen pukee.
Nöyryyttävää se on.
Kolmekymppisille vanheneminen on
kasvimaan kaipuuta,
nelikymppinen jo tietää, että
kasvimaa ei ole koskaan ollut hänen juttunsa.
Toinen lukee geenikarttaansa,
sekin
kuulemma kuuluu keski-ikäisyyteen.
Eipä tiennyt sotasaaliiksi saatu arojen
kasvatti,
mihin vastuuseen hänet 2000-luvulla asetetaan.
Hyvä, että ei tiennyt.
Tietämättömyys on
runsaasti jaeltu
siunaus.
Kiima
Paljas kuiva asfaltti
tihkuu keväistä kiimaa.
Pyörän renkaista kimmahtavien
pikkukivien rapina
hiertää ihon alla.
Huhtikuun kaunis rujo alastomuus
Lepattava levottomuus
täyttää vanhatkin suonet.
Silloin pitää kiivetä korkealle
rantakalliolle
ja täyttyä ikiaikaisista
iättömistä unelmista
ja olla hetken aikaa
rajaton.
Matkalla
Istun toisissa junissa
raiteet eivät vie perille
niiden päissä on vain
alastomia hotellihuoneita
joiden tyynyliinat ovat täynnä
ripsivärimuistelmia
minun huonoudestani ja
saamattomuudestani.
Miksi myisin itseni
punakkaille,
tärkeileville
luusereille,
jotka odottavat vain
perillepääsyä.
Paras hetki on,
kun asetan jalkani
junan oven rautaiselle ritilälle
tai kun istun sinisellä
samettipenkillä
enkä tiedä kumpi meistä on
liikkeellä,
minä vai Otto Flodinin funkkis.
Subscribe to:
Posts (Atom)