Saturday 30 November 2019

Marraskuun viimeinen


Koko yön minä olin kuunnellut talon ääniä. Äiti ja isä olivat jutelleet pitkään hiljaisella äänellä keittiössä. Jaakko-serkun huoneesta ei ollut kuulunut mitään. Tellervo nukkui vieressäni, niiskutti ärsyttävästi nenäänsä ja puhui välillä unissaan. Minä tönin sitä välillä, mutta ei se herännyt. Koivikolta oli kuulunut melua niin kuin yleensä. Hanna ja Paavo joivat varmaan taas siellä viinaa ja tappelivat. Isä oli koputtanut pari kertaa seinään ja meinannut mennä sanomaan niille, mutta äiti ei ollut antanut.

Huoneessa oli ihan pimeää, kun äiti tuli herättämään minua ja Telleä. Jaakko kantoi matkalaukkuaan eteiseen.
-          - Mennäänkö me kouluun tänään? Telle kysyi unenpöpperöisenä.
-          - Ei tietenkään, me lähdetään maalle. Etkö sää muista, mitä me eilen sanottiin. Me menemme sotaa pakoon maalle.
Tellestä näki, että se yritti pidättää itkua. Telle oli aloittanut syksyllä koulun ja sitä harmitti, että se ei päässyt enää sinne. Minua ei ihan kauheasti haitannut. Oikeastaan sotaa pakoon lähteminen tuntui aika jännältä. Menimme Tellen kanssa keittiöön. Isä istui pöydän ääressä ja kuunteli radiota.
-          - Nyt on likat jännät paikat. Ootte sit nätisti siellä Vihtorin luona.
-          - Miksi sinä isä et tule mukaan?
-          - Isän pitää jäädä huolehtimaan, että kaupungissa riittää vettä kansalle.
Mummu istui hiljaisena jakkaralla ja ryysti kahvia asetilta. Äiti pakkasi matkakasseja. Telle nykäisi minua hihasta.
-          - Mitä sää ny?
-          - Otetaanko me ne mukaan?
-          - Jaa mikkä?
-          - No ne paperit?
Telle tarkoitti karamellipapereita, joita me olimme keränneet metallilaatikkoon. Me leikimme niillä hienoja ihmisiä. Mitä kauniimpi karamellipaperi, sen hienompi ihminen oli kyseessä. Laatikko oli niitä ihan täynnä. Viimeksi eilen löysimme yhden kultaisen paperin ihan portin vierestä kadulta. Jos taloon osuisi pommi, ne kaikki voisivat tuhoutua.
-         - Mene äkkiä hakemaan se laatikko ja laita se tonne kassiin, kuiskasin Tellelle, joka lähti heti hakemaan laatikkoa sängyn alta. Alaovi kolahti. Emma-täti tuli sisään.
-        -- Mihin aikaan te pääsette lähtemään? Minä herätin vasta pojat ja Arvo lähti hakemaan konttorilta autoa. Kyllä sillä siihen ainakin tunti menee.
-          - Siihen aikaan me olemme ihan varmasti valmiita. Minä olen saanut melkein kaikki tavarat kasaan, äiti vastasi Emmalle.
Emma hymyili, nyökkäsi mummulle ja meni ulos omalle puolelleen. Jaakko otti mukiin kahvia ja mursi leivästä palasen. Mummu mulkaisi poikaa pahalla silmällä. Jaakko tunki ison palan leipää suuhunsa ja joi kahvia päälle ja katosi sitten nopeasti omaan kamariinsa.

Emman Arvo oli ajanut ison lava-auton talon eteen. Ulkona oli hämärää, vaikka oli jo aamu. Isä nosteli matkakasseja auton lavalle. Yhtäkkiä harjulta alkoi kuulua kova ujellus. Äiti otti minua ja Telleä kädestä ja me juoksimme kaikki talon kivijalassa olevaan kellarihuoneeseen piiloon. Telle ja pienet lapset alkoivat nyyhkyttää. Minä otin isää kädestä kiinni. Isä puristi takaisin ja hymyili. Minua ei pelottanut yhtään, tunsin itseni tosi rohkeaksi.

Jouduimme istumaan kellarissa tosi kauan. Yhtään pommin ääntä ei kuulunut. Telle alkoi kiukutella pissahätää. Kun vaara ohi -merkki kuului, äiti lähti viemään Telleä huussiin. Isä halasi minua ja Telleä ja nosti minut auton kyytiin. Jaakko kätteli isän.
-                  Ole sinä noiden meidän naisten turvana siellä, isä sanoi. Jaakko näytti yhtäkkiä paljon isommalta pojalta. Sitten se heilautti lakkiaan isälle ja kiipesi nopeasti auton lavalle. Hanna-täti tuli ulos. Se pyyhki esiliinalla silmiään. Se oli selvästi itkenyt paljon.
-                  On tää niin kauheeta, että kaikki lähtee. Kai me kuollaan tänne Paavon kanssa, kun harju pommitetaan maan tasalle.
Minua alkoi pelottaa. Mitä jos isäkin kuolee, kun pommi osuu taloon. Äiti sanoi, että isälle oli annettu pyssy, koska se joutui kulkemaan kaupungilla ilmahälytyksen aikana. Mutta eihän pyssy voi millään turvata pommeilta. Hanna alkoi itkeä kovaan ääneen pihassa.
-                  Pulloaan se vaan itkee, Emma kuiskasi äidille. Äiti ei sanonut mitään. Se oli sanonut monta kertaa, että se sääli Hannaa ja Paavoa ja että niiden puolesta piti rukoilla eikä niille saanut naureskella. Jaakko oli kuullut niitten kammarista kaikenlaista ääniä ja joskus matki niitä, mutta se aina lopetti, kun äiti katsoi sitä surullisesti.

Arvo-setä ajoi kapeita teitä pitkin harjun päälle. Monet talot näyttivät tyhjiltä, niistäkin ihmiset olivat lähteneet sotaa pakoon. Meillä oli päällä monta kerrosta vaatteita ja isot harmaat viltit hartioitten päällä. Taivaalla oli paksuja harmaita pilviä. Pommikoneet onneksi pystyi kai kuulemaan jo kaukaa, vaikka niitä ei näkisikään pilvien takaa. Kukaan ei puhunut lavalla mitään. Joka puolella oli ihan harmaata, järvellä oli ohut jääriite päällä. Kuorma-auto ajoi radan vieressä. Kun aloimme lähestyä Ylöjärveä, mummun ryhti suoreni. Me olimme hänen alueellaan. Hän ja Pertti-pappa olivat tavanneet Räikän kartanossa. Mummun veljen poika oli Runsaan kartanossa pehtoorina ja hän oli kutsunut meidät sinne turvaan. Minä ja Telle emme olleet olleet paljon maalla. Joskus olimme käyneet kesällä huvilalla, jossa äiti oli nuorena tyttönä hoitamassa herrasväen lapsia. Joskus olimme käyneet Kangasalla kylässä, mutta nyt meidän piti asua maalla tosi pitkä aika.

Kuorma-auto kääntyi toiselle tielle. Näytti ihan oikealta maaseudulta. Ajoimme ison keltaisen puisen kirkon ohi. Telle nojasi äidin kainaloon. Nukkuikohan se? Minua alkoi jo sattua takapuoleen. Jaakko selitti jotain vieressä istuville pikkupojille. Tie muuttui kapeammaksi, ohitimme järven, jonka rannassa oli pieniä taloja. Kohta sen jälkeen kuorma-auto keinahteli vielä pienemmälle tielle. Se pysähtyi valkoisen kaksikerroksisen talon viereen. Kauempana rinteessä näkyi isompi talo. Auton viereen kerääntyi väkeä. Vihtori heilutti iloisesti ja auttoi mummun pois lavalta.
-        - Ny mennään juomaan hyvät sumpit, se sanoi ja hymyili leveästi.

Arvo auttoi minut ja Tellen pois lavalta. Paikka näytti oudon paljaalta. Minä olin tottunut, että maalla on vihreitä tuuheita pensaita, joissa voi kerätä punaisia marjoja suoraan suuhunsa.
Talon ympärillä oli ainoastaan ruskeaa ja harmaata savivelliä. Peltojen päällä oli aavistus lunta. Auton vieressä seisoi isoja mustalaispoikia, jotka kuiskuttelivat toisilleen ja vilkuilivat Jaakkoa. Serkku ei ollut näkevinäänkään niitä. Vihtori vei meidät talon sisään. Arvo jatkoi matkaa Emman ja toisen perheen kanssa Kuruun, jossa he olisivat sotaa paossa. Talon alakerrassa asui muonamies vaimonsa kanssa. Me kiipesimme narisevat raput yläkertaan, jossa oli keittiö ja kamari. Kamarissa oli yksi sänky.

-        -  Sinä Hilma voit nukkua tässä, muille tehdään pedit tuohon muurin viereen. Yöllä voi vähän luteet rapistella, mutta muuten täällä on ihan lämmin ja mukava nukkua, Vihtori sanoi
Hyi, luteita! Tahmelassa meillä ei ollut koskaan luteita, mutta mummulla niitä oli ollut Läntisellä kadulla. Telle pelkäsi niitä tosi paljon, kun se oli pienempi. Kerran lude oli purrut minua yöllä nilkkaan, kun me olimme olleet mummun luona yötä jouluna.
-         - No niin, ja nyt sitten juodaan ne sumpit, Vihtori sanoi ja hypisteli isoja punaisia viiksiään.
-        -  Täällä te nyt sitten ootte kuin herran kukkarossa. Ottakaas tästä likat karamellit.
Vihtori ojensi kaksi makeista, joissa oli kiiltävä sininen ja vihreä paperi. Minä otin sinisen ja annoin vihreän Tellelle. Kiitimme nätisti. Telle katsoi minua ja hymyili. Heti kun saisimme luvan, menisimme etsimään matkakassista peltilaatikon ja esittelisimme uudet neidit hienoille ihmisille.