Olen pettynyt
2000-lukuun. Tällä joululomalla (2014) olen taas sukeltanut historiaan. Koukutuin
Downton Abbey –sarjaan. Olen tuijotellut pääni turvoksiin tuotantokausia
DVD:ltä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun elämässä on jotain sellaista, joka
saa minut valtoihinsa. Englantilainen luokkayhteiskunta kiihottaa. Siinä on
jotain niin kiehtovaa ja tuttua.
Katsoin eilen Westön
romaanista tehdyn elokuvan. Siinäkin oli kyse luokkaeroista. Yläluokkaisen
naisen ja alaluokkaisen miehen romanssi oli eräänä sivujuonena. Se riipaisi,
mutta siinä tunsin ainoastaan sääliä naista kohtaan. Hylkääminen tuntui
ymmärrettävältä ja tutulta sekin. Ovet ovat kiinni molempiin suuntiin. Hämmästelen
aina ihmisiä, joille se ei ole itsestäänselvyys. Jotkut eivät halua uskoa, että
hankittu tai peritty asema ei vaikuttaisi asioihin.
Toki itsekin olen tuollainen
ovien kolkuttelija tietyissä asioissa. En usko olevani kykenemätön tiettyihin
toimiin. Minä voin puhua millaiselle yleisölle vain, en siinä suhteessa
kumartele ketään. Kun tiedän, mistä puhun, minua ei estä mikään. Joitakin se
hämmentää. Minulle se on itsestäänselvyys. Mutta
lehtorin viittaa hartioilleni on turha asetelle. Inhoan titteleitä, ne ovat
turhia. Halusin aikoinaan kiivaasti eroon isäni poikkeavasta sukunimestä.
Kertooko se jostain? Halusin ujuttautua joukkoon tavallisemman sukunimen
turvin.
Minulle akateemisuus ei
ole koskaan ollut mikään itseisarvo. Laakeriseppeleet ja oppiarvot suorastaan
naurettavia ja noloja. Ihan kuin olisin saanut tarpeekseni sen luokan
kekkuleista, nähnyt sen maailman irrallisuuden ja pinnallisuuden. Sivistys ei
tule oppiarvojen mukaan, jos ihminen ei kykene liittämään lukemaansa oikeisiin,
lihallisiin ihmisiin. Ehkä pettymys kumpuaa sieltä. Asioihin ei voi vaikuttaa
oikeasti kekkuloimalla pienissä, muka oikeissa piireissä. Siksi minua ahdistaa
kaikki valta. On turvallisempaa olla se oikea tai vaikkapa vasen käsi, kuiskia
ohjeita taustalta, välttää valta-asemaa kuin ruttoa. Mutta oikeista naruista
veteleminen on minulle toinen luonto. Tiedän tasan tarkkaan, miten johtajia on
käsiteltävä, jotta saa haluamansa. On osattava olla nöyrä ja periksiantamaton
samaan aikaan.
Downton Abbeyssa kiehtoo
maailman muuttuminen. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä aristokraattinen elämä ei
ollut enää tarkoituksenmukaista. Ihmiset vaistosivat, että aika on muuttumassa. Isot kartanot jäivät tyhjilleen. Ei ollut enää edellytyksiä kahden kerroksen
väen elämälle, ei enää pääomaa ylläpitää senkaltaista elämää. Sekin on
riipaisevaa ja aiheutti varmaan aikalaisille tuskaa. Ladyt ja lordit alkoivat
olla historiaa. Eurooppa keskiluokkaistui. Ei ollut enää patruunoita eikä
kartanon isäntiä, jotka pitivät huolen alaisistaan.
Olen pettynyt
nykykirjallisuuteen. Vain harvasta kirjasta löytyy mitään oikeasti
sykähdyttävää. Tarinat kertovat pinnallisista yksilöistä. Minä kaipaan suuria
kertomuksia, sellaisia joissa on juuret syvällä elämässä. Tai joissa on
mystiikkaa. Siksi ostin Dan Brownin Infernon. Ahmin taas historiallisia
teoksia. Romaaneja ja elämäkertoja. Herkuttelen menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenten
asetelmilla. Englantilaisuus kiehtoo. Vanhan maailman meno. Sen ajan
pinnallisuus on kiehtovampaa kuin oman aikani steriilit kuutiotalot
kirjahyllyttömine olohuoneineen.
Minun on alettava lukea
kirjahyllyni klassikoita uudelleen. On hyödytöntä raahata kirjastosta mitäänsanomatonta
nykykirjallisuutta. Tai sitten on vain aloitettava kirjoittamaan itse. Mutta
minusta ei ole edelleenkään siihen. Ei ole mitään tarttumapintaa. On vain
kupliva kaiho, josta ei saa otetta. Se on raivostuttavaa ja turhauttavaa. En
jaksa enää myöskään upota kirjoihin tai tv-sarjoihin. Ne turvottavat pään
möhkäleeksi ja jättävät entistä isomman kutinan. Olen umpikujassa. Siitäkin on
tullut tuttu tunne.
On helppo käpertyä
makuuhuoneeseen, laittaa pää miehen reidelle ja vain olla. Se, että otin koneen
tänään esille ja kirjoitin edes nämä rivit, oli saavutus. Monta kertaa jätän
aikomukset toteuttamatta ja vain ihmettelen, milloin aloittaisin elää niin kuin
haluan. Tänään kiertelin turhautuneena kirjaston hyllyvälejä. Mikään ei
huvittanut. Sitten kaappasin mukaani Agatha Christien elämäkerran, J.R.R.
Tolkienin vastaavan ja muuta samaan aikakauteen liittyvää. Kirjakaupasta löysin
mielenkiintoisen Atlaksen maailman historiasta.
Hauska tietää, että isäni
on myös aikoinaan lukenut Waltaria, Soholovia ja tietysti Päätaloa. Hiljaa
virtaa Don teki hänen vaikutuksen. Ehkä hän löysi venäläiset sielunsirpaleensa
sieltä.
Ihmistä on kautta aikojen
ajanut vallanhalu. Valtaa tavoiteltaessa on aina tuhottu yksilöitä, kansoja,
kulttuureita. Tuhoamisen yllykkeenä on usein ollut uskonto. Sen mukaan on voitu
kätevästi jaotella ihmisiin meihin ja toisiin. Dogmaattisissa uskoinnoissa
jumala on ulkoistettu: jos teet näin, jumala palkitsee, jos teet näin, jumala
rankaisee. Pahoista teoista seuraa rangaistus, myös jumalan kyseenalaistaminen
on synti, josta voi seurata ihmisen langettama tuomio. Ihan sama, helvetti
odottaa joka tapauksessa.
Toisaalta ihminen on aina
ollut joustava omaksumaan uusia asioita toisilta.
Alkuaan ihminen on ollut
keräilijä-metsästäjä. Maanviljeyskulttuuri aloitti sosiaalisen eriytymisen.
Pieni osa vaurastui, suuri työtätekevä osa ei. Luokkayhteiskunnan juuret ovat
historian alkuhämärissä. Tosin ihminen varmasti tappoi, jos joku tunkeutui
hänen metsästysreviirilleen. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja reviiristään
tietoinen.
Omistaminen myötä syntyi
omaisuuden jakaminen perillisille. Omat perintö piti turvata, piti luoda
avioliiton instituutti. Varata tarpeeksi varakas ja kyvykäs synnyttäjä
jatkamaan omaa sukuaan.
Niin kauan kuin on ollut
herroja, on ollut myös palvelijoita. Toisenlainen järjestys on utopiaa, jota on
testattu milloin missäkin yhteiskunnassa. Joillekin herrattomuus on ollut uhka,
josta on päästävä eroon. Kansakin kaipaa vahvaa johtajaa.
Ihminen asutti maapallon
jo 60 000 vuotta sitten. Eurooppalaiset pääsivät asuinsijoilleen vasta
10 000 vuotta sitten jääkauden päättyessä. Ensimmäiset kaupungit
ovat syntyneet noin 8000 vuotta sitten. Ensin Egyptiin, sitten Indusjoen
laaksoon, Kreikkaan ja Etelä-Amerikkaan.
Joskus mietin, miten
kokisin maailman ilman länsimaalaista kasvatusta. Länsimaalaisuus on laajalle
levinnyt syöpä, joka on ohjelmoinut suuren osan historiaamme. Toisinaan tunnen
itseni samalla tavalla ulkopuoliseksi ja syrjäytetyksi kuin yläluokkainen nainen.
Ovi on kiinni, minulla on vain oma ahdas katsantokantani asioihiin.
Ihmissuhteisiin, yhteiskuntaan. Olen oman valkoisen luokkani vanki.
Jäljitin isäni vanhempien
yhteisen esi-isän. Hän on Heikki Ruuska. Mies, joka koki kovan kohtalon
isovihan aikana. Kasakat pahoinpitelivät hänet ja veivät kaksi lasta mukanaan.
Elias syntyi vasta tuon vaiheen jälkeen, vuonna 1718. Riitta oli tuolloin pieni
tyttö, hän syntyi vuonna 1712. Hän säilyi hengissä. Missä lie perhe
piileskelikään vainon vuosina.
Kummitätini on
jäljittänyt sukupuutani äidin puolelta. Isäni puolelta olen renkien
jälkeläinen. Tarmokkaiden miesten ja talontyttärien jälkeläinen. Eräänlaisten
luokkakompromissien tuote siis. Talolla ei ole ollut omaa jatkajaa, tytär on
naitettu on ulkopuoliselle ja suku on jatkunut, mikäli olen tulkinnut oikein.
Sellaista Downton Abbey kuviota sekin.
Jälkeläisten saaminen on
tärkeää vielä 2000-luvullakin. Lapsettomuus on tragedia, kipeä asia. On ikävää,
jos suku ei jatku. Varsinkin jos on omaisuutta. Ne joilla ei ole omaisuutta,
sikiävät kyllä. Osattomuus lisääntyy entisestään, syntyy kolmannen sukupolven
syrjäytyneitä. Teinitytöt tulevat raskaiksi, perustavat perheen ja jättävät
opinnot kesken. Osa valitsee sen tieten tahtoen, heille se on varteenotettava
vaihtoehto opiskelulle ja kilpajuoksulle. He tietävät jäävänsä jälkeen
dopattujen barbien suorittaessa elämää IRL ja somessa. En yhtään ihmettele
heidän valintaansa.
Moni nuori on pettynyt
elämään. Nuoruudenhan pitäisi olla huoletonta ja huumaavaa. Monet nuoret ovat
jo ryvettäneet itsensä pettymyksissä, vaikka he eivät koskaan olisi edes
tavoitelleet mitään suurta. Omille lapsilleni en edes unelmoi mitään suuria
juttuja. Ne tulevat heidän eteensä jos ovat tullakseen. Näkemykseni mukaan he
ovat valinneet minut ja tämän ympäristön. Se kantanee hedelmää. Olen huono
paapomaan lapsia. Haluan antaa heidän olla rauhassa, niin kuin minunkin on
annettu olla rauhassa. Se on ehdottomasti menneiden vuosisatojen meininkiä.
Milloin lapsesta tuli elämän keskipiste?
Tai ehkä se on aina ollut niissä tapauksissa, kun lapsi on voinut
jollakin tavalla taata sosiaalisen nousun aseman, avioliiton tai jonkun
vastaavan mukaan. Ehkä se on korostunut entisestään kun luokkanoususta tuli
mahdollinen. Kuka tahansa saattoi kouluttaa lapsensa ja saavuttaa uuden aseman
yhteiskunnassa.
Miksi sekin on mielestäni turhanaikaista eikä millään tavalla
tavoittelemisen arvoista? En kaipaa ulkoisia meriittejä. Minä en tarvitse niitä
pönkittääkseni omaa itsetuntoani.
