Näin totesi Mika Waltari keskellä kiivainta kirjoitusprosessiaan ihailijattarelleen.
Samaa mietin joskus aikaisemmin itsekin:
”En minä ole koskaan osannut kirjoittaa niistä asioista, jotka ovat läsnä, käsin ulottuvilla. Mitähän tuokin tarkoitti? Tarkennetaan, en osaa kirjoittaa asioista, joihin ei sisälly jännitteitä. Ja niitä jännitteitä kyllä löytyy, mutta ehkä jotkut asiat ovat sitten liian kipeitä, liian tabuja, että niistä ei uskalla tuoda päivänvalon. Kuka uskaltaa kirjoittaa peloistaan? Miten omia pelkoja voi käsitellä. Minä olen kirjoittanut kyllä rakkaudesta, tuskasta, ikävästä ja surusta. Mutta peloista en ole. Enkä oikein ahdistuksesta ja epätoivosta. Enkä katkeruudesta. Vaikka ehkä se on se perimmäinen tunne, jota en oikeasti koskaan ole päästänyt irralleen, vaikka se siellä takana jossain vaanii ja pistelee piikkejään…”
Elämä on pitkään ollut tasaista ja harmonista. Toki koti- ja työelämään mahtuu ala- ja ylämäkiä, mutta ei mitään mullistavaa tai perustuksia järäyttävää. Enkä minä sellaista kaipaakaan. Tällä iällä osaa arvostaa sitä, että ylläpitää harmoniaa myös muiden elämässä.
Kahdeksan vuotta sitten kirjoitin myös vanhenemisesta:
”Minuun on tullut lisää ikää. Sitä on nostettu ja haalittu harteilleni kuin vanhaa villashaalia. Tunnen itseni ikivanhaksi, evoluutioketjun vanhaksi naaraaksi, jonka ainoa tehtävä on enää varmistaa omien poikasten turvattu tulevaisuus ja sillä tavoin jatkaa ja turvata omaa perimäänsä ja tuon jo joukosta poistuneen vanhan johtajauroksen perimän jatkuminen. Vanha naaras, joka syrjästä tarkkailee lauman nuorempien kisailua, välinpitämättömänä kynsii vatsaansa, välillä hoivaa tai kurmuuttaa kisailevaa jälkikasvuaan.
Evolutiivisesti ei mitään syytä enää hakeutuakaan pysyvään parisuhteeseen. Ei oikeaa tarvetta antautua kenellekään vahvistaakseen sidettä, ei tarvetta enää monistaa perimäänsä, ei edes halua ottaa riskiä, että jokin vieras uros pyrkisi eliminoimaan toisen uroksen siittämän jälkikasvun. Vanha naaras, joka matriarkkana valvoo ja suojelee jälkeläisiään."
Kuitenkaan en juuri nyt allekirjoittaisi täysin tuotakaan. Olen tavannut useita, upeita 60 vuotta täyttäneitä naisia, he ovat idolejani, heidän kaltaisikseen haluan itsekin tulla.
Muottiin puristautuminen on myös noussut eräänlaiseksi teemaksi. Kuinka moni tekee sitä todella jonkun muun painostuksesta, tuntuu, että suurin osa on itse puristamassa tiettyyn muottiin. Sen vastakohtana on illuusio. Hassua, kuinka tämän luvun teemat kiertyvät nyt jotenkin Waltarin ympärille. Mutta rakastuminen ja illuusio, ne liittyvät yhteen. Rakastunut ihminen luo illuusion, täydellisen kumppanin raamit, johon hän ihastuksensa kohteen asettaa. Samoin hän itse asettuu niihin raameihin, joihin häneen ihastuneen olettaa hänet asettaneen. Ja sitten kaikki on niin valtavan ihanaa ja vapauttavaa. Kukapa ei haluaisi kauniissa raameissa keikistellä, äärimmilleen stailattuna ja photoshopattuna. Ja sitten hetken päästä kapinoidaan, syytetään toista muottiin asettamisesta, naurettavista vaatimuksista ja todellisuuden kieltämisestä.
Juuri nyt olen vähän allerginen ikääntymiselle. Maarit Tastulakin näyttää vanhalta, ei enää yhtään fressiltä. Kammottavaa olla tällainen, keski-ikäinen. Pitäisi elää harmonista, seestynyttä elämää, juuri sellaista, josta kerroin niin nauttivani.
Mutta jäähän minulle yksi pakotie, kirjallisuus! Kirjat ja kirjoittaminen. Täällä, ruudulla saan tehdä ihan mitä vaan. Minun ei tarvitse enää pidätellä itseäni. Saan puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos vain uskallan…
Aamulehdessä kirjoitettiin, että ihminen on onnellisimmillaan 50-vuotiaana. Se ei johdu pelkästään iästä, vaan siitä, että stressi, viha ja huolet vähenevät ja ihminen alkaa arvostaa perhettä ja ystäviä. Yhteiskunta tai kiire eivät tuhoa iloa, vaan ihminen, joka murehtii sitä mitä ei ole enemmän kuin arvostaa sitä mitä on. (AL Valo 23/2010)
