Katsoin hiihtolomalla
kaksi edellisen vuoden oscar-elokuvaa. Black Swan oli kipeä kuvaus mielen
järkkymisestä. Jotkut ystäväni ovat kokeneet sen niin ahdistavana, etteivät he
ole kyenneet katsomaan sitä kokonaan. Minusta kuvaus oli realistinen.
Todellisuus ja harha sekoittuivat oivallisella tavalla, en vieläkään tiedä, mikä
oli totta ja mikä päähenkilön kuvittelua. Elokuva toi hyvin esiin kilpailun
aiheuttamat paineet. Omien äärirajojen saavuttamisesta voi joutua maksamaan
kovan hinnan. Joku kokee sen sen arvoiseksi. Kokiko Nina tällaisen
täyttymyksen. Minun mielestäni kyllä, vaikka se niin traagiselta tuntuukin.
Yksilöllisyyttä palvovassa kulttuurissa kukaan ei voi tehdä valintoja toisen
puolesta.
Samaan tematiikkaan
liittyi myös toinen hieno elokuva, Kuninkaan puhe. Vanhemman veljensä
yksityiselämään liittyvän päätöksen mukaan prinssi Albertista kruunataan
Englannin kuningas Yrjö VI. Eräässä kohtauksessa tuore kuningas katselee isänsä
papereita ja purskahtaa epätoivoisena kyyneliin: ”En minä halua olla kuningas!”
Kuninkaan puoliso kuningatar Mary, ”kuningataräiti”, ei kuulemma koskaan
antanut kruunusta luopuneelle Edwardille anteeksi sitä, millaisia paineita
yllättävästä aseman muutoksesta koko hänen perheelleen aiheutui.
Googlettemalla Windsorin
suvun historiaa löytyy paljon kaikenlaista mielenkiintoista suhdesähläystä,
joka laittaa Edwardin ja nykyisen kuningasperheen sekavat ihmissuhteet
oikeisiin mittasuhteisiin. On sitä ennenkin osattu. Ymmärrän hyvin
englantilaisten kiintymyksen monarkiaan, sillä onhan se lohduttavaa huomata,
että elämä potkii aatelisiakin.
Ja juuri tuollaisista
elämänkokoisista tragedioista voi ammentaa tarinoihinsa sävyjä ja pohjavirtoja.
Onneksi ihmiset tarttuvat niihin, kuten Windsorin suvun piilotetun vesan,
nuoren prinssi Juhanan kohtaloon, josta on kirjoitettu miniTV-sarja Kadonnu prinssi.
