Rauhattomuuden ytimestä löysin rauhan.
Se oli naamioitunut.
Valitsin kahvilasta ikkunapöydän,
otin kirjan esille,
vilkaisin kolmannen kerran
kännykkäni näyttöä.
Se istui minusta kolme pöytää kauempana,
tuijotti väsyneesti kadulle.
Naputti sormellaan kahvikupin
reunaa.
Jos kahvilassa olisi ollut
jukeboksi, se olisi alkanut soittaa
jii karjakaista tai davea.
Lukiessa hiukset valahtavat
silmille,
lasken viisi harmaata hiusta
Kampaamossa minulle kerrottiin jo
violettishampoosta,
sillä välttää kellastumisen.
Lasken tuttujen TV-kasvojen ryppyjä,
paskapuhetta, että vanheneminen pukee.
Nöyryyttävää se on.
Kolmekymppisille vanheneminen on
kasvimaan kaipuuta,
nelikymppinen jo tietää, että
kasvimaa ei ole koskaan ollut hänen juttunsa.
Toinen lukee geenikarttaansa,
sekin
kuulemma kuuluu keski-ikäisyyteen.
Eipä tiennyt sotasaaliiksi saatu arojen
kasvatti,
mihin vastuuseen hänet 2000-luvulla asetetaan.
Hyvä, että ei tiennyt.
Tietämättömyys on
runsaasti jaeltu
siunaus.
