Proosan kirjoittaminen vaatii pershermoja, eikä minulla valitettavasti sellaisia ole koskaan ollut. Voin kyllä hahmotella juonikuvioita päässäni, mutta siihen, että istuisi alas ja alkaisi tosissaan kirjoittamaan, ei tunnu aika koskaan riittävän. Olen kateellinen niille ihmiselle, jotka pystyvät siihen.
Olen kyllä seurannut sivusta luovaa prosessia. Joskus tuntui siltä, että olisi pitänyt kattaa ruokapöytään ylimääräisiä lautasia, koska romaanihenkilöt tuntuivat majoittuneen kotiimme pysyvästi. Itselleni novelli voisi olla sopivampi laji.
Julkaisin toisella kanavalla ensimmäisen ääninovellini. Ehkä se on minun ilmaisutapani. Eivät ihmiset jaksa enää lukea, ehkä heidät tavoittaa paremmin puhumalla tai lukemalla ääneen.
