Monday, 28 December 2015

Pettymyksiä


Olen pettynyt 2000-lukuun. Tällä joululomalla (2014) olen taas sukeltanut historiaan. Koukutuin Downton Abbey –sarjaan. Olen tuijotellut pääni turvoksiin tuotantokausia DVD:ltä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun elämässä on jotain sellaista, joka saa minut valtoihinsa. Englantilainen luokkayhteiskunta kiihottaa. Siinä on jotain niin kiehtovaa ja tuttua. 

Katsoin eilen Westön romaanista tehdyn elokuvan. Siinäkin oli kyse luokkaeroista. Yläluokkaisen naisen ja alaluokkaisen miehen romanssi oli eräänä sivujuonena. Se riipaisi, mutta siinä tunsin ainoastaan sääliä naista kohtaan. Hylkääminen tuntui ymmärrettävältä ja tutulta sekin. Ovet ovat kiinni molempiin suuntiin. Hämmästelen aina ihmisiä, joille se ei ole itsestäänselvyys. Jotkut eivät halua uskoa, että hankittu tai peritty asema ei vaikuttaisi asioihin.

Toki itsekin olen tuollainen ovien kolkuttelija tietyissä asioissa. En usko olevani kykenemätön tiettyihin toimiin. Minä voin puhua millaiselle yleisölle vain, en siinä suhteessa kumartele ketään. Kun tiedän, mistä puhun, minua ei estä mikään. Joitakin se hämmentää. Minulle se on itsestäänselvyys. Mutta lehtorin viittaa hartioilleni on turha asetelle. Inhoan titteleitä, ne ovat turhia. Halusin aikoinaan kiivaasti eroon isäni poikkeavasta sukunimestä. Kertooko se jostain? Halusin ujuttautua joukkoon tavallisemman sukunimen turvin.

Minulle akateemisuus ei ole koskaan ollut mikään itseisarvo. Laakeriseppeleet ja oppiarvot suorastaan naurettavia ja noloja. Ihan kuin olisin saanut tarpeekseni sen luokan kekkuleista, nähnyt sen maailman irrallisuuden ja pinnallisuuden. Sivistys ei tule oppiarvojen mukaan, jos ihminen ei kykene liittämään lukemaansa oikeisiin, lihallisiin ihmisiin. Ehkä pettymys kumpuaa sieltä. Asioihin ei voi vaikuttaa oikeasti kekkuloimalla pienissä, muka oikeissa piireissä. Siksi minua ahdistaa kaikki valta. On turvallisempaa olla se oikea tai vaikkapa vasen käsi, kuiskia ohjeita taustalta, välttää valta-asemaa kuin ruttoa. Mutta oikeista naruista veteleminen on minulle toinen luonto. Tiedän tasan tarkkaan, miten johtajia on käsiteltävä, jotta saa haluamansa. On osattava olla nöyrä ja periksiantamaton samaan aikaan. 

Downton Abbeyssa kiehtoo maailman muuttuminen. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä aristokraattinen elämä ei ollut enää tarkoituksenmukaista. Ihmiset vaistosivat, että aika on muuttumassa. Isot kartanot jäivät tyhjilleen. Ei ollut enää edellytyksiä kahden kerroksen väen elämälle, ei enää pääomaa ylläpitää senkaltaista elämää. Sekin on riipaisevaa ja aiheutti varmaan aikalaisille tuskaa. Ladyt ja lordit alkoivat olla historiaa. Eurooppa keskiluokkaistui. Ei ollut enää patruunoita eikä kartanon isäntiä, jotka pitivät huolen alaisistaan.

Olen pettynyt nykykirjallisuuteen. Vain harvasta kirjasta löytyy mitään oikeasti sykähdyttävää. Tarinat kertovat pinnallisista yksilöistä. Minä kaipaan suuria kertomuksia, sellaisia joissa on juuret syvällä elämässä. Tai joissa on mystiikkaa. Siksi ostin Dan Brownin Infernon. Ahmin taas historiallisia teoksia. Romaaneja ja elämäkertoja. Herkuttelen menneiden vuosisatojen ja vuosikymmenten asetelmilla. Englantilaisuus kiehtoo. Vanhan maailman meno. Sen ajan pinnallisuus on kiehtovampaa kuin oman aikani steriilit kuutiotalot kirjahyllyttömine olohuoneineen.

Minun on alettava lukea kirjahyllyni klassikoita uudelleen. On hyödytöntä raahata kirjastosta mitäänsanomatonta nykykirjallisuutta. Tai sitten on vain aloitettava kirjoittamaan itse. Mutta minusta ei ole edelleenkään siihen. Ei ole mitään tarttumapintaa. On vain kupliva kaiho, josta ei saa otetta. Se on raivostuttavaa ja turhauttavaa. En jaksa enää myöskään upota kirjoihin tai tv-sarjoihin. Ne turvottavat pään möhkäleeksi ja jättävät entistä isomman kutinan. Olen umpikujassa. Siitäkin on tullut tuttu tunne.

On helppo käpertyä makuuhuoneeseen, laittaa pää miehen reidelle ja vain olla. Se, että otin koneen tänään esille ja kirjoitin edes nämä rivit, oli saavutus. Monta kertaa jätän aikomukset toteuttamatta ja vain ihmettelen, milloin aloittaisin elää niin kuin haluan. Tänään kiertelin turhautuneena kirjaston hyllyvälejä. Mikään ei huvittanut. Sitten kaappasin mukaani Agatha Christien elämäkerran, J.R.R. Tolkienin vastaavan ja muuta samaan aikakauteen liittyvää. Kirjakaupasta löysin mielenkiintoisen Atlaksen maailman historiasta.

Hauska tietää, että isäni on myös aikoinaan lukenut Waltaria, Soholovia ja tietysti Päätaloa. Hiljaa virtaa Don teki hänen vaikutuksen. Ehkä hän löysi venäläiset sielunsirpaleensa sieltä.
Ihmistä on kautta aikojen ajanut vallanhalu. Valtaa tavoiteltaessa on aina tuhottu yksilöitä, kansoja, kulttuureita. Tuhoamisen yllykkeenä on usein ollut uskonto. Sen mukaan on voitu kätevästi jaotella ihmisiin meihin ja toisiin. Dogmaattisissa uskoinnoissa jumala on ulkoistettu: jos teet näin, jumala palkitsee, jos teet näin, jumala rankaisee. Pahoista teoista seuraa rangaistus, myös jumalan kyseenalaistaminen on synti, josta voi seurata ihmisen langettama tuomio. Ihan sama, helvetti odottaa joka tapauksessa.

Toisaalta ihminen on aina ollut joustava omaksumaan uusia asioita toisilta.
Alkuaan ihminen on ollut keräilijä-metsästäjä. Maanviljeyskulttuuri aloitti sosiaalisen eriytymisen. Pieni osa vaurastui, suuri työtätekevä osa ei. Luokkayhteiskunnan juuret ovat historian alkuhämärissä. Tosin ihminen varmasti tappoi, jos joku tunkeutui hänen metsästysreviirilleen. Ihminen on aina ollut laumaeläin ja reviiristään tietoinen.

Omistaminen myötä syntyi omaisuuden jakaminen perillisille. Omat perintö piti turvata, piti luoda avioliiton instituutti. Varata tarpeeksi varakas ja kyvykäs synnyttäjä jatkamaan omaa sukuaan.
Niin kauan kuin on ollut herroja, on ollut myös palvelijoita. Toisenlainen järjestys on utopiaa, jota on testattu milloin missäkin yhteiskunnassa. Joillekin herrattomuus on ollut uhka, josta on päästävä eroon. Kansakin kaipaa vahvaa johtajaa.

Ihminen asutti maapallon jo 60 000 vuotta sitten. Eurooppalaiset pääsivät asuinsijoilleen vasta 10 000 vuotta sitten jääkauden päättyessä. Ensimmäiset kaupungit ovat syntyneet noin 8000 vuotta sitten. Ensin Egyptiin, sitten Indusjoen laaksoon, Kreikkaan ja Etelä-Amerikkaan.

Joskus mietin, miten kokisin maailman ilman länsimaalaista kasvatusta. Länsimaalaisuus on laajalle levinnyt syöpä, joka on ohjelmoinut suuren osan historiaamme. Toisinaan tunnen itseni samalla tavalla ulkopuoliseksi ja syrjäytetyksi kuin yläluokkainen nainen. Ovi on kiinni, minulla on vain oma ahdas katsantokantani asioihiin. Ihmissuhteisiin, yhteiskuntaan. Olen oman valkoisen luokkani vanki. 

Jäljitin isäni vanhempien yhteisen esi-isän. Hän on Heikki Ruuska. Mies, joka koki kovan kohtalon isovihan aikana. Kasakat pahoinpitelivät hänet ja veivät kaksi lasta mukanaan. Elias syntyi vasta tuon vaiheen jälkeen, vuonna 1718. Riitta oli tuolloin pieni tyttö, hän syntyi vuonna 1712. Hän säilyi hengissä. Missä lie perhe piileskelikään vainon vuosina.

Kummitätini on jäljittänyt sukupuutani äidin puolelta. Isäni puolelta olen renkien jälkeläinen. Tarmokkaiden miesten ja talontyttärien jälkeläinen. Eräänlaisten luokkakompromissien tuote siis. Talolla ei ole ollut omaa jatkajaa, tytär on naitettu on ulkopuoliselle ja suku on jatkunut, mikäli olen tulkinnut oikein. Sellaista Downton Abbey kuviota sekin.

Jälkeläisten saaminen on tärkeää vielä 2000-luvullakin. Lapsettomuus on tragedia, kipeä asia. On ikävää, jos suku ei jatku. Varsinkin jos on omaisuutta. Ne joilla ei ole omaisuutta, sikiävät kyllä. Osattomuus lisääntyy entisestään, syntyy kolmannen sukupolven syrjäytyneitä. Teinitytöt tulevat raskaiksi, perustavat perheen ja jättävät opinnot kesken. Osa valitsee sen tieten tahtoen, heille se on varteenotettava vaihtoehto opiskelulle ja kilpajuoksulle. He tietävät jäävänsä jälkeen dopattujen barbien suorittaessa elämää IRL ja somessa. En yhtään ihmettele heidän valintaansa.


Moni nuori on pettynyt elämään. Nuoruudenhan pitäisi olla huoletonta ja huumaavaa. Monet nuoret ovat jo ryvettäneet itsensä pettymyksissä, vaikka he eivät koskaan olisi edes tavoitelleet mitään suurta. Omille lapsilleni en edes unelmoi mitään suuria juttuja. Ne tulevat heidän eteensä jos ovat tullakseen. Näkemykseni mukaan he ovat valinneet minut ja tämän ympäristön. Se kantanee hedelmää. Olen huono paapomaan lapsia. Haluan antaa heidän olla rauhassa, niin kuin minunkin on annettu olla rauhassa. Se on ehdottomasti menneiden vuosisatojen meininkiä. Milloin lapsesta tuli elämän keskipiste?  Tai ehkä se on aina ollut niissä tapauksissa, kun lapsi on voinut jollakin tavalla taata sosiaalisen nousun aseman, avioliiton tai jonkun vastaavan mukaan. Ehkä se on korostunut entisestään kun luokkanoususta tuli mahdollinen. Kuka tahansa saattoi kouluttaa lapsensa ja saavuttaa uuden aseman yhteiskunnassa. 

Miksi sekin on mielestäni turhanaikaista eikä millään tavalla tavoittelemisen arvoista? En kaipaa ulkoisia meriittejä. Minä en tarvitse niitä pönkittääkseni omaa itsetuntoani.