Saturday, 11 June 2016

Naisellisuuden harhat 2.0

Löysin kirjahyllystä Betty Friedanin teoksen Naisellisuuden harhat. Se on julkaistu vuonna 1963. Suomeksi se on julkaistu vuonna 1967. Friedman kirjoittaa amerikkalaisista kotirouvista, jotka haluavat elämältä enemmän kuin aviomiehen, lapsen ja kodin. Vielä toisen maailmasodan aikaan amerikkalaiset sankarittaret olivat nimittäin naisia, jotka olivat

onnellisia, ylpeitä, seikkailunhaluisia, puoleensavetäviä ammattiin omaistautuneita naisia, jotka rakastivat ja joita rakastettiin. Heidän tarmonsa, rohkeutensa, itsenäisyytensä ja päättäväisyytensä - luonteen lujuus, jota he osoittivat työskennellessään sairaanhoitajina, opettajina, taiteilijoina, näyttelijöinä, lehtinaisina, myyjättärinä - oli osa heidän viehätysvoimaansa.
Vuoden 1939 kertomusten opetuksena oli, että mikäli sankaritar piti kiinni velvollisuuksistaan, hän ei suinkaan menettänyt miestä, jos tämä oli "se oikea".

Friedanin mukaan, ihannekuvan naisesta kotirouvana loivat sodasta palanneet nuoret miehet, jotka alkoivat kirjoittaa naiskuvaa uusiksi tai oikeastaan palasivat vanhaan naiskuvaan. Nämä rintamalla taistelleet miehet uneksivat kodista ja viihtyisästä kotielämästä. Look-lehdessä kirjoitettiin lokakuussa 1956 amerikkalaisesta naisesta, joka

pitää työtä tavallaan sivuseikkana ja tekee sitä pikemminkin kapioarkkunsa täyttämiseksi tai uuden jääkaapin hankkimiseksi kuin "loistava uran" toivossa. Hän luovuttaa mielellään huippupaikat miehille. Tämä ihaltava olento menee naimisiin nuorempana kuin koskaan ennen, synnyttää enemmän lapsia, ja on ulkomuodoltaan ja käytökseltään paljon naisellisempi kuin 1920- tai 1930-luvun 'emansipoitu' tyttö. Valitessaan tämän vanhanaikaisen ratkaisun: hoitaa rakastavalla kädellä puutarhaa ja ennätysmäärä lapsia, hän on suuremman ylistyksen arvoinen kuin koskaan ennen.

Tätä taustaa vasten ymmärrän paremmin mm. Erica Jongia. Olen lueskellut tänä vuonna taas pari hänen teostaan. Parikymppisenä Jong tuntui ihanan räväkältä, nyt hänen teoksensa lähinnä kai naurattavat. 60-luvulla syntynyt mieheni kiemurtelee hämmentyneenä, kun luen hänelle Jongia ääneen.

Erica Jong on syntynyt vuonna 1942 ja hän julkaisi kohutun teoksensa Lennä, uneksi vuonna 1973. Luettuani Friedania ymmärrän hyvin, mihin hänen kapinansa perustuu. Kuten sanoin, 1990-luvun kaksikymppiselle tuo teos oli räväkkä ja herättävä. Tuohon aikaan Jong kirjoitti teoksensa Sokeria kulhossani, jota nyt luen nyt 2010-luvun nelikymppisenä. Kuinka ollakaan, en pysty lainkaan samaistumaan hänen 44-vuotiaaseen sankarittareensa. Ehkä joku ikätoverini pystyy, mutta minusta tuo hahmo on suorastaan säälittävä ja traaginen. Olisin odottanut tältä erotiikan ja naisen vapauden puolesta puhujalta enemmän.

Jumalauta Erica!

Sinä opetit meille, että naisen on oikeus haluta oma ura valitsemallaan alalla, hän voi myös olla äiti ja harrastaa vapaita suhteita.

Mutta silti sinä et näyttänyt meille mallia siinä, että niin voi tehdä ilman jatkuvaa itkua ja parkua kullin ja nuoruuden perään! Sinä petit meidät! Miksi meidän pitäisi haluta nussia nuoria miehiä vielä yli nelikymppisinä. Miksi meidän pitää olla niin kauhean huolissaan siitä, miltä me näytämme neli- tai viisikymppisinä? Miksi meidän pitää olla haluttavia, vaikka kroppamme sanoo, että hiekka on jo valunut, relaa nainen, ole ihan rauhassa juuri sellainen kuin olet, sellainen, kuin sinulle ominainen elämäntapa on sinut muovannut, Ja lakkaa jo saatana pyytämästä anteeksi ylimääräisiä poimujasi, roikkuvia rintojasi ja tanakkaa vyötäröäsi!


Kuka kirjoittaisi tukevista, sopivasti rupsahtaneista keski-ikäisistä naisista ja miehistä, jotka kaikesta huolimatta ovat tyytyväisiä elämäänsä. Minunkin pitäisi varmaan alkaa kerätä omia muistikansioita lehtileikkeistä ja kirjoituksista 2000-luvun naiskuvista ja tarkastella lähemmin, millaisia naiskuvia media meille nykyään tarjoaa.