Löysin kirjahyllystä
Betty Friedanin teoksen Naisellisuuden harhat. Se on julkaistu vuonna 1963.
Suomeksi se on julkaistu vuonna 1967. Friedman kirjoittaa amerikkalaisista
kotirouvista, jotka haluavat elämältä enemmän kuin aviomiehen, lapsen ja kodin.
Vielä toisen maailmasodan aikaan amerikkalaiset sankarittaret olivat nimittäin naisia,
jotka olivat
onnellisia,
ylpeitä, seikkailunhaluisia, puoleensavetäviä ammattiin omaistautuneita naisia,
jotka rakastivat ja joita rakastettiin. Heidän tarmonsa, rohkeutensa,
itsenäisyytensä ja päättäväisyytensä - luonteen lujuus, jota he osoittivat
työskennellessään sairaanhoitajina, opettajina, taiteilijoina, näyttelijöinä,
lehtinaisina, myyjättärinä - oli osa heidän viehätysvoimaansa.
Vuoden
1939 kertomusten opetuksena oli, että mikäli sankaritar piti kiinni
velvollisuuksistaan, hän ei suinkaan menettänyt miestä, jos tämä oli "se
oikea".
Friedanin mukaan, ihannekuvan naisesta kotirouvana loivat sodasta palanneet
nuoret miehet, jotka alkoivat kirjoittaa naiskuvaa uusiksi tai oikeastaan
palasivat vanhaan naiskuvaan. Nämä rintamalla taistelleet miehet uneksivat
kodista ja viihtyisästä kotielämästä. Look-lehdessä kirjoitettiin lokakuussa
1956 amerikkalaisesta naisesta, joka
pitää
työtä tavallaan sivuseikkana ja tekee sitä pikemminkin kapioarkkunsa
täyttämiseksi tai uuden jääkaapin hankkimiseksi kuin "loistava uran"
toivossa. Hän luovuttaa mielellään huippupaikat miehille. Tämä ihaltava olento
menee naimisiin nuorempana kuin koskaan ennen, synnyttää enemmän lapsia, ja on
ulkomuodoltaan ja käytökseltään paljon naisellisempi kuin 1920- tai 1930-luvun
'emansipoitu' tyttö. Valitessaan tämän vanhanaikaisen ratkaisun: hoitaa
rakastavalla kädellä puutarhaa ja ennätysmäärä lapsia, hän on suuremman
ylistyksen arvoinen kuin koskaan ennen.
Tätä taustaa vasten ymmärrän paremmin mm. Erica
Jongia. Olen lueskellut tänä vuonna taas pari hänen teostaan. Parikymppisenä
Jong tuntui ihanan räväkältä, nyt hänen teoksensa lähinnä kai naurattavat.
60-luvulla syntynyt mieheni kiemurtelee hämmentyneenä, kun luen hänelle Jongia
ääneen.
Erica Jong on syntynyt
vuonna 1942 ja hän julkaisi kohutun teoksensa Lennä, uneksi vuonna 1973. Luettuani
Friedania ymmärrän hyvin, mihin hänen kapinansa perustuu. Kuten sanoin,
1990-luvun kaksikymppiselle tuo teos oli räväkkä ja herättävä. Tuohon aikaan
Jong kirjoitti teoksensa Sokeria kulhossani, jota nyt luen nyt 2010-luvun nelikymppisenä.
Kuinka ollakaan, en pysty lainkaan samaistumaan hänen 44-vuotiaaseen
sankarittareensa. Ehkä joku ikätoverini pystyy, mutta minusta tuo hahmo on
suorastaan säälittävä ja traaginen. Olisin odottanut tältä erotiikan ja naisen
vapauden puolesta puhujalta enemmän.
Jumalauta Erica!
Sinä opetit meille, että
naisen on oikeus haluta oma ura valitsemallaan alalla, hän voi myös olla äiti
ja harrastaa vapaita suhteita.
Mutta silti sinä et
näyttänyt meille mallia siinä, että niin voi tehdä ilman jatkuvaa itkua ja
parkua kullin ja nuoruuden perään! Sinä petit meidät! Miksi meidän pitäisi
haluta nussia nuoria miehiä vielä yli nelikymppisinä. Miksi meidän pitää olla
niin kauhean huolissaan siitä, miltä me näytämme neli- tai viisikymppisinä?
Miksi meidän pitää olla haluttavia, vaikka kroppamme sanoo, että hiekka on jo
valunut, relaa nainen, ole ihan rauhassa juuri sellainen kuin olet, sellainen,
kuin sinulle ominainen elämäntapa on sinut muovannut, Ja lakkaa jo saatana
pyytämästä anteeksi ylimääräisiä poimujasi, roikkuvia rintojasi ja tanakkaa
vyötäröäsi!
Kuka kirjoittaisi
tukevista, sopivasti rupsahtaneista keski-ikäisistä naisista ja miehistä, jotka
kaikesta huolimatta ovat tyytyväisiä elämäänsä. Minunkin pitäisi varmaan alkaa
kerätä omia muistikansioita lehtileikkeistä ja kirjoituksista 2000-luvun
naiskuvista ja tarkastella lähemmin, millaisia naiskuvia media meille nykyään
tarjoaa.