Tuskailen Doris Lessingin parissa. Olen nyt lukenut häneltä kaksi suomennettua omaelämäkerran osaa, olen lukenut Väkivallan lapset –sarjan ja nyt viimeksi luin Kultaisen muistikirjan.
Suurimman pettymyksen tuotti se, että jouduin kolmannen kerran lukemaan samat asiat. Kaksi avioliittoa, jotka molemmat olivat omalla tavallaan epätyydyttäviä. Ensimmäinen nuoruudessa solmittu, toinen aktiivisen, saksalaisen kommunistin kanssa. Kultainen muistikirja on tietysti aikansa lapsi ja se on mainittu mm. feminismin raamattuna. Tuo hämmästytti kovasti, sillä vapaiden naisten kuvaus tuntui jopa kornilta, varsinkin kun tuohon vapauteen näytti kuuluvan lähinnä velvollisuudesta hoidetut sukupuolikontaktit naimisissa olevien miesten kanssa. Hohhoijaa! Kommunistien toiminnan Lessing saa näyttämään lähinnä keskiluokkaisten ihmisten puuhastelulta, minkä tarkoituksena on kapinoida omaa taustaansa vastaan. Eräs kirjan parhaista kohtauksista kuvasi juuri tätä ristiriitaa.
Mies hymyili ja huomautti: - Te varmaan kuulutte keskiluokkaan? Se oli selvästi arvostelu. Ella oli loukkaantunut. – Syntyperältäni, hän sanoi. – Minä olen työväenluokkaa, joten tiedän ehkä hieman enemmän Brownien leskestä kuin te, vastasi mies.
Suurin osa Lessingin kuvaamista aktiivikommunisteista myöhemmin erosi puolueesta, kuten hän itsekin teki 1960-luvulla.
En pitänyt lainkaan kirjan rakenteesta. Sen kehyskertomuksena oli keski-ikäinen Anna Wulf, kirjailija, joka oli julkaissut yhden menestysteoksen ja eli edelleen siitä saatavilla tuloilla (hohhoijaa…). Kehyskertomuksen lisäksi kirja koostui Annan muistikirjamerkinnöistä, joista yksi oli romaanin alku, josta myös yllä oleva sitaatti oli peräisin. Koska kyseessä oli muistikirjamerkinnät, teksti oli suureksi osaksi tajunnanvirtatyyppistä ja siinä vatvottiin ihmissuhdekuvioita. Ei siis kauhean mielenkiintoista luettavaa. Samantyyppistä tekstiä varmasti itse kukin parikymppinen wanna be –kirjailija/kirjoittaja tuottaa päivittäin, mutta ei se ole välttämättä kaunokirjallisuutta, edes nimekkäältä kirjailijalta.
