Lueskelin Mika Waltarin
kirjoittajaopasta Aiotko kirjailijaksi? Waltari kirjoittaa taidenovelleista.
Hänen mukaansa lyhyys ei ole taidenovellin tunnusmerkki. ”Taidenovellille on
ominaista tyyni, harmoninen sisäinen rauha ja voima sekä kertomisen väljyys.
Novellin näkökulma on suppeampi ja näkökulma rajallisempi kuin romaanin.
Novelli esittää jonkun tietyn vaiheen tai käänteen yksilön kehityksessä, se
kuvaa episodeja, sivukohtauksia. Nämä episodit voivat ratkaisevasti vaikuttaa
yksilön kehitykseen kokonaisuudessaan, mutta novellin tehtävä ei ole seurata
tätä kehitystä sen kauemmaksi, vihje riittää. Novellin kuvatessa ihmistä
yksilönä romaani kuvaa yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja elämän
kokonaisuuteen. ”
Waltarin mukaan ihanteena
on 3-4 novellia käsittävä 350-sivuinen novellikokoelma. Novelli tulisi aina
aloittaa mahdollisimman yllättävästi ja toiminnalla. Henkilöitä eikä heidän
luonteitaan tai käsityksiään ei pidä kuvailla liian laajasti, vaan ne pitäisi
käydä esiin heidän keskusteluistaan ja teoistaan.
Tällaisiakin mittapuita löysin Osmo Poliitin
blogista:
(Flash fiction
[??]: alle 1000 (tai 2000) sanaa)
1. short story [novelli]: väh. 1000 sanaa (tai 2000)
2. novelette [novelli/noveletti]: väh. 7500 sanaa
3. novella [pienoisromaani]: väh. 17 500 sanaa (tai alle 50 000)
4. novel [romaani]: väh. 50 000 sanaa (tai 60 000)
(epic [eepos]: väh. 75 000–100 000 (tai 200 000) sanaa)
1. short story [novelli]: väh. 1000 sanaa (tai 2000)
2. novelette [novelli/noveletti]: väh. 7500 sanaa
3. novella [pienoisromaani]: väh. 17 500 sanaa (tai alle 50 000)
4. novel [romaani]: väh. 50 000 sanaa (tai 60 000)
(epic [eepos]: väh. 75 000–100 000 (tai 200 000) sanaa)
Luin Henna-Helmi Heinosen
blogia, johon hän oli kirjannut ylös kaikki omat kirjoitusaihionsa, joista hän
haluaisi kirjoittaa proosaa. Se hämmensi, sillä onhan minullakin tuollaisia
listoja olemassa. Minut erottaa kirjailijasta vain se, että en aloita niiden
kirjoittamista.
No joo, ei se ihan noinkaan ole. Mutta on hieno huomata, että
kirjailijat oikeasti suunnittelevat ensin, tekevät synopsiksen ja alkavat
sitten kirjoittaa ja työstää tekstiä. Miksi minä en aloittaisi? Miksi en
alkaisi tehdä yllämainittuja pieniä, lyhyitä juttuja. Katkelmia, joista saisi
lyhytelokuvia.
Ehkä suurin este fiktion
kirjoittamiselle omalla kohdallani on se, että en osaa luottaa
mielikuvitukseeni. Jos aihe lähtee todellisuudesta, tuntuu huijaukselta alkaa
sepittää siihen liittyviä asioita. Tuonkaltaisesta rehellisyydestä olisi
kertakaikkiaan päästävä eroon.
Toisaalta se voi
olla myös siunaus. Minullahan on
materiaali olemassa, josta ammentaa. On mieletön määrä päiväkirjoja, kirjeitä
ja postikortteja. Mitä kaikkea autenttista sieltä löytyykään, jos vain alkaisi
penkoa. Jos vain uskaltaisi alkaa penkoa...
Olen lukenut nyt paljon
novelleja ja tiedätkös, minä tiedän pystyväni siihen. Pitäisi vain alkaa
kirjoittaa...
Mietin, millainen teksti novelli on. Lukemani pohjalta hyvä, toimiva novelli on tarina, jossa
on kuvattu joku käännekohta. Siinä saa olla paljon takaumiakin. Nykyhetken ei
tarvitse sisältää paljon toimintaa, mutta se toiminta aloittaa jonkun uuden
vaiheen henkilön elämässä.
Mietin, kuinka reilua on
lainata toisten elämiä omissa teksteissään. Mutta toisaalta, novelli tai tarina
ylipäätään voi olla lahja tai kunnianosoitus toiselle ihmiselle. Hänen elämänsä
on minun mielestäni tarinan arvoinen.
Eikä liika autenttisuus
ole välttämättä pahasta. Omia päiväkirjojaan voi käyttää hyväksi luovasti,
niistä voi löytyä sellaisia lauseita, joita ei tiennyt edes kirjoittaneensa.
Hämmästyn aina, kun luen omia tekstejäni. Olenko minä oikeasti kirjoittanut
tuollaisen lauseen. Kuinka olenkaan osannut. Ei pidä kikkailla liikaa vaan olla
mahdollisimman aito.