Monday, 21 July 2014

Novellit

Lueskelin Mika Waltarin kirjoittajaopasta Aiotko kirjailijaksi? Waltari kirjoittaa taidenovelleista. Hänen mukaansa lyhyys ei ole taidenovellin tunnusmerkki. ”Taidenovellille on ominaista tyyni, harmoninen sisäinen rauha ja voima sekä kertomisen väljyys. Novellin näkökulma on suppeampi ja näkökulma rajallisempi kuin romaanin. Novelli esittää jonkun tietyn vaiheen tai käänteen yksilön kehityksessä, se kuvaa episodeja, sivukohtauksia. Nämä episodit voivat ratkaisevasti vaikuttaa yksilön kehitykseen kokonaisuudessaan, mutta novellin tehtävä ei ole seurata tätä kehitystä sen kauemmaksi, vihje riittää. Novellin kuvatessa ihmistä yksilönä romaani kuvaa yksilöä suhteessa yhteiskuntaan ja elämän kokonaisuuteen. ”

Waltarin mukaan ihanteena on 3-4 novellia käsittävä 350-sivuinen novellikokoelma. Novelli tulisi aina aloittaa mahdollisimman yllättävästi ja toiminnalla. Henkilöitä eikä heidän luonteitaan tai käsityksiään ei pidä kuvailla liian laajasti, vaan ne pitäisi käydä esiin heidän keskusteluistaan ja teoistaan.

Tällaisiakin mittapuita löysin Osmo Poliitin blogista:

(Flash fiction [??]: alle 1000 (tai 2000) sanaa)
1. short story [novelli]: väh. 1000 sanaa (tai 2000)
2. novelette [novelli/noveletti]: väh. 7500 sanaa
3. novella [pienoisromaani]: väh. 17 500 sanaa (tai alle 50 000)
4. novel [romaani]: väh. 50 000 sanaa (tai 60 000)
(epic [eepos]: väh. 75 000–100 000 (tai 200 000) sanaa)


Luin Henna-Helmi Heinosen blogia, johon hän oli kirjannut ylös kaikki omat kirjoitusaihionsa, joista hän haluaisi kirjoittaa proosaa. Se hämmensi, sillä onhan minullakin tuollaisia listoja olemassa. Minut erottaa kirjailijasta vain se, että en aloita niiden kirjoittamista. 

No joo, ei se ihan noinkaan ole. Mutta on hieno huomata, että kirjailijat oikeasti suunnittelevat ensin, tekevät synopsiksen ja alkavat sitten kirjoittaa ja työstää tekstiä. Miksi minä en aloittaisi? Miksi en alkaisi tehdä yllämainittuja pieniä, lyhyitä juttuja. Katkelmia, joista saisi lyhytelokuvia. 

Ehkä suurin este fiktion kirjoittamiselle omalla kohdallani on se, että en osaa luottaa mielikuvitukseeni. Jos aihe lähtee todellisuudesta, tuntuu huijaukselta alkaa sepittää siihen liittyviä asioita. Tuonkaltaisesta rehellisyydestä olisi kertakaikkiaan päästävä eroon.

Toisaalta se voi olla  myös siunaus. Minullahan on materiaali olemassa, josta ammentaa. On mieletön määrä päiväkirjoja, kirjeitä ja postikortteja. Mitä kaikkea autenttista sieltä löytyykään, jos vain alkaisi penkoa. Jos vain uskaltaisi alkaa penkoa...

Olen lukenut nyt paljon novelleja ja tiedätkös, minä tiedän pystyväni siihen. Pitäisi vain alkaa kirjoittaa...

Mietin, millainen teksti novelli on. Lukemani pohjalta hyvä, toimiva novelli on tarina, jossa on kuvattu joku käännekohta. Siinä saa olla paljon takaumiakin. Nykyhetken ei tarvitse sisältää paljon toimintaa, mutta se toiminta aloittaa jonkun uuden vaiheen henkilön elämässä.

Mietin, kuinka reilua on lainata toisten elämiä omissa teksteissään. Mutta toisaalta, novelli tai tarina ylipäätään voi olla lahja tai kunnianosoitus toiselle ihmiselle. Hänen elämänsä on minun mielestäni tarinan arvoinen.


Eikä liika autenttisuus ole välttämättä pahasta. Omia päiväkirjojaan voi käyttää hyväksi luovasti, niistä voi löytyä sellaisia lauseita, joita ei tiennyt edes kirjoittaneensa. Hämmästyn aina, kun luen omia tekstejäni. Olenko minä oikeasti kirjoittanut tuollaisen lauseen. Kuinka olenkaan osannut. Ei pidä kikkailla liikaa vaan olla mahdollisimman aito.